Artikkelit

Hallinnollinen kehitys

Heli Mäki

 

Kustaa Vaasa vieraili Suomessa
vuosien1555-1556 aikana.
Kuvalähde: © Pekka Reponen

Uuden ajan alkaessa asutus kaakkoisessa Suomessa oli harvaa. Hallinto- ja asutuskeskukset olivat syntyneet keskiaikaisten linnojen ympärille. Kymenlaakson alue oli hallinnollisesti jakautunut Viipurin ja Hämeenlinnan linnaläänien kesken. Valtiovallan taholta huomattiin pian seudun taloudellinen merkitys, joka perustui Kymijoen suomiin runsaisiin lohisaaliisiin. Nykyisen Kotkan lähelle perustettiin 1300-luvun alussa Kymenkartano Ruotsin hallinnon keskukseksi. Kartano kasvoi pian tunnetuksi lohenkalastamoksi. Ensimmäinen kirjallinen mainita Kotkan seudusta onkin vuodelta 1380, jolloin Ruotsin valtakunnan drotsi Bo Jonin poika Grip lahjoitti lahjakirjeellä omistuksessaan olleen Kymenkartanon Vadstenan luostarille.

Kustaa Vaasan valtaannousu vuonna 1523 mullisti olot täysin. Uskonto vaihtui, eikä evankelis-luterilainen kirkko hyväksynyt luostareita, joten Vadstenan toiminta päättyi. Vieraillessaan Suomessa vuosien 1555-1556 aikana Kustaa Vaasa ryhtyi laatimaan huomattavia parannuksia paikallishallintoon. Viipurin linnan alaisesta Kymenkartanon lohihovista tuli nyt kuninkaan kartano, joka oli aivan uudentyyppinen vallanpitokeskus. Kartano toimi myös sotaväen majoituspaikkana sekä karjan ja hevosten kasvatuspaikkana armeijan tarpeisiin. Kustaa Vaasa antoi perustamalleen voutikunnalle nimeksi Kymenkartanon lääni. Se vastasi lähestulkoon nykyistä Kymenlaakson aluetta. Siihen kuuluivat Pyhtää, Ruotsinpyhtää, Elimäki, Anjala, Vehkalahti ja Sippola, Virolahti, Miehikkälä sekä osa Valkealaa. Tällöin Kymenlaakson alue muodosti oman hallinnollisen kokonaisuutensa. Alueen muotoutuminen ei ollut sattumaa. Saman voudin alaisuudessa elivät ne ihmiset, jotka tapasivat toisiansa arkissa toimissaan; kalareissuilla, kauppamatkoilla ja käräjillä. Ainostaan Kymijoen länsipuoli Elimäeltä pohjoiseen jäi Hämeen yhteyteen.

Kustaa II Aadolfin toimeenpanema paikallishallinnon uudistus muutti vuonna 1634 voutikunnan kihlakunnaksi. Voudit, jotka siihen saakka olivat olleet sangen itsenäisessä asemassa, alistettiin maaherrojen käskyvaltaan. Viipurin linnaläänin tilalle tuli Karjalan maaherrakunta, johon Kymenkartanokin kuului.

Seuraava muutos koettiin vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhassa, jolloin itäraja asettui Suomenlahden pohjukkaan. Viipurin menetyksen seurauksena Haminasta muodostui Itä-Suomen kaupan keskus ja tärkeä satama. Viipurista siirtyi liikemiehiä Haminaan harjoittamaan sahateollisuutta. Maaherra istui kuitenkin Lappeenrannassa. Ruotsille jääneistä alueista muodostettiin uusi lääni, jonka nimi säilyi Kymenkartanon lääninä. Hattujen sota vuosina 1741-43 katkaisi lupaavan taloudellisen kehityksen. Turun rauhassa vuonna 1743 Ruotsi menetti Venäjälle Haminan, Lappeenrannan ja Kymenkartanon. Raja siirtyi Kymijokeen. Suurin osa entistä Kymenkartanon lääniä jäi edelleen Ruotsin puolelle, joten maaherra vain asettui Heinolaan. Venäläiset muodostivat uusista alueistaan Viipurin läänin, joka jakautui kahteen provinssiin, joista toinen sai nimekseen Kymenkartano. 1700-luvulla Kymijoen länsipuolella oli ruotsalainen Kymenkartanon lääni ja itäpuolella venäläinen Kymenkartanon provinssi. Pääosa kummankin alueen ihmisistä oli suomenkielisiä.

Vuonna 1809 Suomi liitettiin kokonaisuudessaan Venäjään. Kolme vuotta myöhemmin Venäjä palautti Kymijoen itäpuoliset alueet, ns. vanhan Suomen, autonomisen Suomen suurruhtinaskunnan yhteyteen. Samalla Kymenkartanon provinssi lakkasi olemasta ja alue liitettiin Viipurin lääniin. Ruotsin puoleinen Kymenkartanon lääni jatkoi vuoteen 1831, jolloin uusi läänijako lopetti lopullisesti Kymenkartanon läänin. Kymijoen länsipuoliset osat liitettiin Uudenmaan lääniin.

1860-luvulla laskettiin Kymenlaakson nykyiselle suurteollisuudelle perusta. Juuri suurteollisuuden syntyminen ja kehittyminen havahdutti kymenlaaksolaisuuden taas eläväksi vuosien taantumuksen jälkeen. Kymijoen erottava vaikutus alkoi hiljalleen hävitä. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa maantieteelliset, historialliset, taloudelliset ja sivistykselliset tekijät johtivat yhdessä Kymenlaakson itsenäistymispyrkimykseen omaksi maakunnakseen. Aloitteen Kymenlaakson maakunnallisuuden selventämiseksi teki Kymenlaakson osakunta. Osakunnan perustaminen vuonna 1933 oli sinänsä jo tärkeä vaihe Kymenlaakson maakunnallisen itsenäistymisen tiellä.

Kymenlaakson maakuntaliiton perustava kokous pidettiin Kouvolassa 21.11.1937 ja oikeusministeriö rekisteröi Kymenlaakson maakuntaliitto r.y:n tammikuussa vuonna 1938. Liiton tehtävänä oli sääntöjensä mukaisesti isänmaanrakkauden syventäminen, maakuntahengen elvyttäminen ja Kymenlaakson henkisen sekä aineellisen vaurastumisen edistäminen.

Kymenläänin perustaminen

Maakuntaliittoa perustettaessa oli välähtänyt esiin useaan otteeseen tulevaisuuden näköalana Kymijoen molempien rantojen yhdistäminen saamaan Kymenlaakson käsittävään lääniin. Asia näytti tuolloin kuitenkin mahdottomalta toteuttaa läänijaon ollessa vakiintunut. Kun Suomi menetti Moskovan välirauhassa vuonna 1940 valtaosan Karjalaa, Kymenlaaksosta tuli jälleen rajamaakunta ja sen asema koko maata ajatellen muuttui suuresti. Kaakkois-Suomessa pidettiin välttämättömänä Viipurin läänin jäljelle jääneiden alueiden uudelleen järjestämistä.

Kymenlaakson maakunnalliseen kehitykseen ja historialliseen menneisyyteen viitaten ehdotettiin Kymijoen länsipuolisten kuntien; Anjalan, Elimäen, Iitin, Jaalan ja Kuusankosken sekä mahdollisesti myös Ruotsinpyhtään liittämistä Kymenlaakson itäisten kuntien kanssa samaan lääniin. Tähän kokonaisuuteen liitettäisiin myös pirstoutuneesta Viipurin läänistä Lappeen ja Jääsken kihlakunnat. Koska näin muodostettavan läänin painopiste olisi kiistattomasti Kymenlaaksossa, tulisi lääninhallitus sijoittaa myös alueelle. Sodan sytyttyä uudelleen lääniasia haudattiin. Jatkosodan päätyttyä asia tuli jälleen ajankohtaiseksi.

Laaditussa uudessa lääninjakoehdotuksessa oli kymenlaaksolaisille yllättävänä lisänä Lahden talousalueen liittäminen samaan lääniin Kymenlaakson ja Ylä-Vuoksenlaakson kanssa. Tämänkaltainen suunnitelma olisi vienyt kaakkoisessa Suomessa kaavaillun lääniuudistuksen täysin eri suuntaan ja Lahdesta olisi saattanut tulla läänin hallintokeskus. Kymenlaakson maakuntaliiton valtuuskunta vastusti Lahden talousalueen liittämistä Kymenlääniin ja ehdotti valtioneuvostolle Kymenläänin rajojen muodostamista alkuperäisen ehdotuksen mukaisesti. Näin sitten tapahtuikin vuonna 1949. Kouvola määrättiin uuden läänin hallintokeskukseksi.

Kymijoki lakkasi olemasta lääninrajana, jollaisena se oli ollut vuodesta 1831 saakka. Tämä hallinnollisen rajan tarkistaminen poisti viimeisen esteen Kymenlaakson maakunnallisen yhdistymisen tieltä ja samalla Kaakkois-Suomen lääniolot saatiin ratkaistua luonnollisella tavalla.