Artikkelit

Kymenlaakson esihistoriallisen kehityksen päälinjoja

Timo Miettinen

 

Kymenlaakso on ainakin yhdessä suhteessa ainutlaatuinen maakunta maassamme. Millään muulla alueella ei erotu yhtä omaleimainen ja kuitenkin yhtenäinen kehityslinja esihistoriasta nykyaikaan saakka. Sen erityispiirteenä on itäisten, eteläisten ja läntisten kulttuurivirtausten kohtaaminen, rinnakkaisuus ja keskinäinen sekoittuminen. Kymenlaakso on kansatieteellisessä mielessä tyypillistä sekakulttuurialuetta, jonka keskitse kulkee maamme tärkein idän ja lännen välinen kulttuuriraja.

Kulttuurikehityksen perustana ja suuntaajana on aina sen fyysinen ympäristö, ekologinen rakenne ja maantieteellinen sijainti. Kymenlaakson omaleimainen ja rikas kulttuurikehitys ei selity pelkästään sillä, että maakunta sijaitsee Kaakkois-Suomessa, lähellä Itämeren itäisintä pohjukkaa ja Karjalan Kannasta. Edellinen yhdisti Kymenlaakson Itämeren alueen eteläisiin ja läntisiin kulttuureihin, jälkimmäinen tarjosi kulkuväylän Venäjän mittaamattomilta havumetsäalueilta ja aroilta.

Kolmas tekijä oli Kymijoki, sen tarjoama kulkuväylä ja sen lohisaaliit. Suuret jokilaaksot ja etenkin niiden hedelmälliset suistoalueet ovat koko ihmisen historian ajan olleet keskeisiä tekijöitä kulttuurin kehityksessä. Ne ovat vetäneet puoleensa ja välittäneet väestövirtoja, kauppaa ja kontakteja. Näin on laita meidänkin jokiemme; Aurajoen, Kokemäenjoen ja Oulujoen kohdalla. Perinteisesti länteen painottunut tutkimus on jättänyt Kymijoen tämän listan ulkopuolelle. Kymenlaakson ja Kymijoen alueen viimeaikainen arkeologinen tutkimus on avannut uusia näköaloja maakunnan pronssi- ja rautakauteen. Samalla myös Kymijoen, eteläisen Suomen tärkeimmän lohijoen, merkitys on saanut uuden sisällön. Se on toiminut taloushistoriallisena ja väestöllisenä vetovoimatekijänä jo kivikaudelta lähtien ja yhdistänyt kulkuväylänä Kymenlaakson rannikon Saimaan valtavaan vesistösysteemiin.


Kymenlaakson asuttaminen

Kymenlaakson varhaisin asutushistoria on saanut sekin viimeaikaisten tutkimusten johdosta uusia ulottuvuuksia. Kun Kymenlaakson rannikkokuntien esihistoriaa inventointiin 1960-luvulla (Matti Huurre), löytyi lukuisia keskimäärin 30 metrin korkeudella merenpinnasta sijaitsevia asuinpaikkoja. Näiden kampakeraamista kulttuuria edeltävien, kivikautemme vanhimman vaiheen Suomusjärven kulttuurin loppua edustavien asuinpaikkojen ikä on keskimäärin 7000 vuotta. Kyse on rannikon hylkeenpyytäjistä, jotka eivät vielä tunteneet saviastioitten valmistustaitoa. Merkittävin näistä rannikon asuinpaikoista oli hiekanotossa 1990-luvulla tuhoutunut Pyhtään Susikopinharjulla sijainnut ja useita asuinpainanteita sisältänyt asuinalue.

Maamme etelärannikolta, Lahdesta ja Orimattilasta Karjalan Kannakselle saakka on löytynyt viime vuosina useita asuinpaikkoja, jotka ajoittuvat aivan Suomusjärven kulttuurin alkuun. Tämä noin 10 000 vuotta sitten maahamme joko suoraan meren yli tai Kannaksen kautta saapunut väestöaalto merkitsee jääkauden jälkeisen, osin vielä Ancylusjärven peittämän Suomenniemen varhaisinta pio-neeriasutusta.

Valkealan Käyrälammen kivikautinen asuinpaikka, jota allekirjoittanut tutki 1987, sijaitsee varsin korkealla, noin 66 metriä merenpinnan yläpuolella, siis 13 metriä ylimmän Ancylusrannan yläpuolella. Asuinpaikan kaivauksissa löytyi vain kvartsiaineistoa, palanutta luuta ja hiiltä. Jos radiohiiliajoitus osoittaisi sen edustavan Suomusjärven kulttuurin alkua, täyttyisi maamme varhaisasutuksessa oleva aukko Kymenlaakson kohdalla.


Kymenlaakson ja Suomen varhaisväestön alkuperä

Keitä nämä maamme varhaisimmat asukkaat olivat? Uusimmat molekyyligeneettiset tutkimukset osoittavat, että kaikki Uralin länsipuolella asuvat Euroopan kansat periytyvät myöhäispaleoliittisesta cromagnonihmisestä, Homo sapiensin nuorimmasta haarasta. Puheet maamme varhaisasutuksen osin mongolidisesta geeniperinnöstä voidaan siis unohtaa. Varhaismesoliittisten asuinpaikkojen piiesinelöydöt viittaavat niin voimakkaisiin yhteyksiin virolaisen Kundan kulttuuriin kanssa, että kyseessä on todennäköisesti sieltä tullut uudisasutus. Kyseessä on laajalti pohjoisen Keski-Euroopan aroilla liikkuneesta myöhäispaleoliittisesta pyyntiväestöstä, jonka kieltä ja alkuperää ei voida määritellä.

Suomen kansan synty (etnogenesis) on erittäin monivivahteinen prosessi, jossa vuosituhansien aikana ensin idästä ja etelästä ja viimeksi myös lännestä, kantagermaanien alueelta tänne saapunut väestö sekoittui vähitellen keskenään. Jossain vaiheessa se omaksui valtakielekseen itäistä alkuperää olevan suomalais-ugrilaisen kielen. Kymenlaakson rooli tässä prosessissa on tavallista moniulotteisempi. Maakunnan kuuluminen kaakkoishämäläiseen murrealueeseen johtuu sen pohjoisosaan Hämeestä saapuneesta voimakkaasta rautakautisesta kulttuuri- ja väestövirtauksesta, joka levisi ilmeisesti Kymijoen mukana etelärannikolle saakka.


Kampakeraamisen kulttuurin valtakausi

Maahamme saapunut väestö levittäytyi suhteellisen nopeasti kaikkialle maahamme sitä mukaa kun maa kohosi Ancylusjärvestä ja Litorinamerestä. Ankarista olosuhteista johtuen sen lukumäärä jäi vähäiseksi. Seuraava jakso, kampakeraaminen kulttuuri, merkitsi väestön voimakasta kasvua. Tämä johtuu ilmeisesti osin siitä, että maahamme on saapunut tuolloin uutta väestöä idästä. Kampakeraaminen kulttuuri ajoitetaan 5100-2900 eKr.

Rannikkoalueitten rikas hyljekanta tarjosi erinomaisen ravintolähteen kasvavalle väestölle. Se sai nauttia kivikauden ”suuresta kesästä”, atlanttisesta lämpökaudesta, jolloin vuoden keskilämpö oli pari astetta nykyistä korkeampi. Idästä meille tullut uusi keksintö, poltetusta savesta tehdyt astiat, tarjosivat kokonaan uuden tavan säilyttää ruoka-aineita kuten hylkeenrasvaa (traani). Tämä merkitsi osaltaan väestönkasvuun johtavaa ravitsemustilanteen parantumista. Kasvava väestö loi laajaulotteisia kauppayhteyksiä, meripihkaa saatiin Itä-Preussin rannikolta, piitä Valdailta ja sembramäntyä Uralilta.

Kampakeraaminen kulttuuri merkitsee Kymenlaakson rikkainta esihistoriallista kehitysvaihetta. Maakunnan noin 300 kiinteästä muinaisjäännöksestä noin puolet kuuluu siihen. Asutus keskittyi laajojen, pitkälle pohjoiseen, keskisen Kymenlaaksoon ulottuvien muinaislahtien auringonpuoleisille hiekkarannoille, keskimäärin 20 metrin korkeudelle nykyisestä merenrannasta. Suuria, mutta matalia muinaislahtia oli kolme ja nämä litorinasavikot erottuvat nykyisin peruskartoilla keltaisella merkittyinä peltoaukeina.

Asuinpaikat jakautuivat suuriin, ympärivuotisesti asuttuihin kylämäisiin keskusasuinpaikkoihin, ja pieniin, vuodenaikojen ja saaliseläinten vaihtelun mukaisen pyyntikierron jäljiltä jääneisiin metsästäjien ja kalastajien leiripaikkoihin. Keskusasuinpaikkoja luonnehtivat usein pyöreähköt asuinpainanteet, joiden toisinaan suorakaiteenomainen muoto voi viitata myös osin hirsistä tehtyihin talomaisiin asumuksiin. Kodat ja asumukset tarjosivat suojan kolmesta sukupolvesta muodostuneelle suurperheelle. Kymenlaakson kampakeraamisen väestön lukumäärä lienee ollut 500-800 henkeä.

Kymenlaakson rannikolta on löydetty kolme merkittävää asuinpainannealuetta, jotka ajoittuvat esiintymiskorkeutensa perusteella lähinnä kampakeraamisen kulttuurin aikaan. Pyhtään Kananiemenharjun ja Elimäen Kuparsuon painannealueet ovat säilyneet miltei luonnontilassa. Kymenlaakson ehkä parhaiten säilynyt, puolentoista vuosituhannen ajan käytössä ollut Kotkan Niskasuon asuinpaikka vaurioitui pahoin viime vuonna metsäaurauksen vuoksi. Kymenlaakson rannikon suuria, mutta osittain tuhoutuneita asuinpaikkoja ovat Kotkan Nikkarinmäki, Vehkalahden Klemolan seisake ja Tonttila ja Miehikkälän Heikkilä. Pohjois-Kymenlaakson järvialueelta tunnetaan – ainakin toistaiseksi – vain vähän pienialaisia asuinpaikkoja.

Rannikon muinaislahtien mataluuden vuoksi jatkui kivikautinen asutus aniharvoin samalla paikalla pitempään. Vaikka maankohoaminen on Kaakkois-Suomessa vähäisintä Suomessa, vain noin 30 senttimetriä vuosisadassa, hiekkarannan alapuolelta yleensä paljastuva muta- tai savipohja ei tarjonnut edellytyksiä asumiselle. Vain suurimmilla, laajojen hiekkaharjujen rinteillä sijaitsevilla asuinpaikoilla voidaan keramiikan perusteella seurata varhaiskampakeramiikan muuttumista tyypillisen kampakeramiikan kautta myöhäiskampakeramiikaksi.

Kymenlaakso on maamme tärkeimpiä alueita kampakeraamisen taiteen kohdalla. Pohjois-Kymenlaakson järvialueella, sen kolmen suuren vesireitin, Kymijoen, Mäntyharjun reitin ja Väliväylän varrella, on maamme tihein kalliomaalauskeskittymä, 19 kohdetta maamme lähes sadasta maalauksesta. Niissäkin ilmenee maakunnalle ominainen erilaisten kulttuuristen elementtien rinnakkaisuus ja toisaalta tietyt ainutlaatuiset piirteet. Jaalan Uutelanvuoren kalliomaalauksen yhteydessä oleva, osin väritetty ”seitamainen” kallioulkonema ihmistä muistuttavine kokonaishahmoineen on meillä ainoa laatuaan. Iitin Konniveden Haukkavuoren hirvi on paras liikkuvaa eläintä esittävä maalaus meillä ja sitä voidaan pitää kauneimpana yksittäisenä kalliomaalauksenamme. Se edustaa läheisen Rautakannanvuoren kalliomaalauksen kanssa vanhinta, todennäköistä esikeraamista tasoa kalliotaiteessamme. Valkealan Verlankosken niskalla sijaitseva laaja, freskomaisen yhtenäinen, monitasoinen kalliomaalaus on yksi maamme merkittävimmistä.

Etelärannikon suurilta asuinpaikoilta löydetyt savi-idolit, pienet poltetusta savesta tehdyt ihmistä muistuttavat haltioitten tai esi-isien kuvat kuuluvat maamme merkittävimpiin. Tällöin on mainittava ennen muuta Niskasuon asuinpaikalta löydetyn idolin pääkatkelma, ns. ”Homeroksen pää”. Sitä voidaan pitää edelleenkin naturalistisimpana ihmiskasvoja esittävänä kampakeraamisena veistoksena mitä koko tämän kulttuurin kattavalta, Uralilta Suomeen ulottuvalta alueelta tunnetaan. Ylänummen Nikkarinmäen jyhkeä idoli on idoliaineistomme ehkä monumentaalisin edustaja.

Kampakeraamisen väestön alkuperän ja kielen kohdalla joudutaan tyytymään lähinnä olettamuksiin. Arkeologinen tutkimus voi tavoittaa vain esineistön perusteella määrittyvän esihistoriallisen kulttuurin, ei sitä kantaneen väestön alkuperää eikä kieltä. On kuitenkin todennäköistä, että kampakeraaminen väestömme kuului jo hyvin laajaan suomalais-ugrilaiseen sukupuuhun. Sisämaan väestö on saattanut poiketa etniskielellisesti paljonkin rannikon väestöstä. Koska lappialkuisia ja lappalaisperäisiä paikannimiä esiintyy kaikkialla maassamme etelärannikkoa myöten, on mahdollista, että lappalaiset ovat muodostaneet kivikautisen väestömme perustan.

Rannikon vauraan hylkeenpyyntiväestön kehitystä ohjasivat ja monipuolistivat osin meritse, Baltiasta ja germaanialueilta, Skandinaviasta saapuneet kulttuuri- ja väestövirtaukset. Niiden tuloksena muodostui vähitellen rannikon suomalainen kieli ja etnos. Kymenlaakso on hyvä esimerkki rannikon intensiivisestä, luonteeltaan osin kansainvälisestä kehityksestä kivi- ja pronssikaudella. Keskivenäläinen kuoppakeramiikkaa ei levinnyt kivikaudella juuri Kymijokea lännemmäksi ja länsisuomalaisen Kiukaisten keramiikan levinnän pääasiallinen itäraja sijoittuu Kymenlaaksoon.


Vasarakirveskulttuurin vaikutus

Kysymys kulttuurivaikutteiden omaksumisen ja väestövirtausten, maahanmuuton, välisestä suhteesta nousee voimakkaasti esille kivikauden lopulla etelä- ja lounaisrannikoillemme noin 5000 vuotta sitten ilmaantuneen vasarakirveskulttuurin kohdalla. Kyse on esihistoriamme ehkä suurimmasta ja yhtaikaisesta uuden kulttuurin ilmaantumisesta, joka toi mukanaan uuden keramiikan, profiloidut nuorapainantein koristetut saviastiat ja hiottuine valinsaumoineen kuparikirveitä jäljittelevät vasarakirveet. Punamultahautojen sijasta vainajat haudattiin tuoheen tai nahkoihin käärittyinä. Kaikki tämä ei olisi ollut mahdollista ilman uuden väestön ilmeisen runsaslukuista maahanmuuttoa suoraan meren yli Baltiasta.

Keitä nämä tulokkaat olivat? Vasarakirveskulttuurin ekspansion alkuperä on Mustanmeren pohjois-puolisilla aroilla, Veikselin-Dneprin alueella, mistä se levisi nopeasti muualle Eurooppaan, sen pohjoisosaa myöten. On mahdoton ajatus, että Suomenlahden ylittäjät olisivat edustaneet suoranaisesti tätä arokansaa. Todennäköisempää on, että etelä-kaakosta tullut paine, ehkä uhkakin sai liikkeelle kantabalttilaista väestöä, joka siirtyi meren yli pohjoiseen.

Vasarakirveskulttuurilla on ollut suuri, tavallaan edelleenkin nähtävissä oleva vaikutus maamme kulttuurikehitykseen. Se myötävaikutti maamme jakautumiseen itäiseen ja läntiseen sektoriin ja jätti kieleemme runsaasti balttilaisia lainasanoja. Kymenlaakso sijaitsee - jälleen kerran - näiden kulttuurien saumakohdassa. Maakunnan rannikolta on löydetty puhtaita nuorakeraamisia asuinpaikkoja, mikä viittaa eteläisiin maahanmuuttajiin.

Vasarakirveskulttuurin ns. toinen aalto, joka ajoittuu Kiukaisten kulttuurin syntyaikaan, noin 2400 eKr., on erityisen hyvin edustettuna Kymenlaakson rannikolla. Sen tyyppiesineitä, virolaisvalmisteisia suippohamaraisia reikäkirveitä, on täältä löytynyt tavallista enemmän. On mahdollista, että yhteydet Virumaan ja Kaakkois-Suomen rannikon välillä ovat jatkuneet katkeamatta, metallikausien kautta historialliseen aikaan saakka. Seprakaupalla, jonka vasta toinen maailmansota katkaisi, saattaa siten olla monituhatvuotiset juuret.


Kulttuurin suuri murros – maanviljelyn synty

Maanviljelyn syntyä on kutsuttu neoliittiseksi vallankumoukseksi. Maanviljelyn ja karjanhoidon saapuminen, monituhatvuotisen pyyntikulttuurin vähittäinen korvautuminen elintarvikkeita tuottavaksi elinkeinoksi, merkitsee meilläkin esihistoriallisen kulttuurikehityksen suurinta murrosta.

Varhaisin kaskiviljely näyttää saapuneen maahamme kahta tietä, meritse Varsinais-Suomen rannikolle ja Kannasta pitkin kaakosta. Pitkään näytti siltä, että läntinen haara on vanhin, mutta viime aikoina tilanne näyttää muuttuvan. Yhtenä esimerkkinä tästä on äskettäin Valkealan Repoveden kansallispuiston alueelta Katajajärven pohjasedimentistä löydetty ohran – vanhimman viljalajimme – siitepöly, joka ajoittuu kivikauden loppuun, noin 2200 eKr.

Jo 1980-luvun puolivälissä Kymenlaaksossa tehdyissä siitepölytutkimuksissa voitiin todeta, että rannikolla, Vehkalahden Ruotsinsuolla ja Valkealan Tenjärvellä on harjoitettu kaskiviljelyä ajanlaskun alun vaiheilla. Repoveden tutkimukset osoittivat, että myös varhaismetallikauden lopulla ja esiroomalaisella rautakaudella, aikavälillä 660-260 eKr., on tällä alueella ollut yhtäjaksoista viljelytoimintaa. Tällä hetkellä emme voi vielä sanoa, onko varhaisin viljely Kymenlaaksossa peräisin lännestä, Hämeen suunnalta, vai idästä, Karjalasta päin.


Pronssikausi idän ja lännen välissä

Rannikkoalueen keskeinen rooli kulttuuri- ja väestövirtausten vastaanottajana oman kulttuurinpohjan kehittämiseksi ilmenee hyvin ensimmäisen metallikauden, pronssikauden aikana 1500-500 eKr. Hylkeenpyynti säilyi pääasiallisena elinkeinomuotona orastavasta maanviljelystä ja karjanhoidosta huolimatta. Tällöin rannikkomme joutui hyvin voimakkaan läntisen, skandinaavisen vaikuteaallon kohteeksi. Kyseessä oli epäilemättä myös immigraatio, skandinaavisten siirtolaisten maahanmuutto, jonka laukaisijana on ilmeisesti ollut kaupankäynti. He toivat mukaan uuden uskonnon, auringonpalvontaan ja tulimagiaan perustuvan polttohautauksen, jossa vainajan luita ja esineistöä kätkettiin rannikon kallioitten laelle rakennettuihin tuhansiin röykkiöhautoihin, hiidenkiukaisiin.

Tulokkaat toivat mukanaan uusia, mullistavan hienoja ja tehokkaita esineitä ja aseita, jotka oli valmistettu pronssista. Skandinavian mahtava pronssikausi on Euroopan kulttuurihistorian hämmästyttävimpiä lukuja. Sitä edustaneitten ihmisten aineellinen loisto ja valta on epäilemättä mullistanut myöhäiskivikautista kulttuuriamme monin tavoin, luonut yläluokan ja käynnistänyt mahdollisesti kantaväestön verotuksen.

Kymenlaakson rannikon noin viisikymmentä hiidenkiuasta ovat monesti ryhmittyneet kalmistoiksi. Ne viittaavat kylämäisiin taajamiin, joiden johtohenkilöt saivat leposijakseen mahtavan röykkiöhaudan. Heidän alkuperästään voimme ehkä saada vihjeen siitä, että Kymenlaakson rannikolla on enemmän kuin missään muualla maassamme gotlantilaistyyppisiä laivanmuotoisia kivilatomuksia. Manner-Suomen ainoa esiintymiskorkeutensa perusteella rautakautiseksi ajoittuva laivalatomus Haminan Kuorsalossa viittaa skandinaavisen vaikutuksen jatkumiseen nuoremmalle metallikaudelle. Laivalatomuksen läheisyydestä Suursuosta saatu ohran pölystö, joka ajoittuu 3200 vuoden taakse, voi selittyä läntisten siirtolaisten toiminnan pohjalta. Suoranainen todiste Kymenlaakson suorista yhteyksistä Skandinaviaan on Kotkan Höyterin Salovaaran hiidenkiukaasta löydetty okapäinen pienilevyinen kaksoisnappi, joka on jyllantilaista alkuperää.

Pohjois-Kymenlaakso kuului itäisen pronssikauden piiriin. Sen järvialueelta on löytynyt viitisenkymmentä ns. lapinrauniota, röykkiöhautaa, jotka ovat lainanneet tyyppinsä rannikon hiiden-kiukailta. Alueen lapinraunioita on ehditty tutkia vasta hyvin vähän, joten esinelöytöjä ei niistä ole vielä saatu. Muutamalta asuinpaikalta löytynyt itäinen tekstiilikeramiikka edustaa myös itäistä pronssikautta.


Rannikon ja Pohjois-Kymenlaakson talonpojat

Vasta rautakaudella syntyi maahamme kiinteä asutus, joka edustaa talonpoikaiskulttuuria, siis maata viljelevää ja peltoja lannoittavaa elinkeinomuotoa. Maanviljely oli levinnyt jo kivikauden lopulla sisämaahan, joten vahvoja rautakautisia kulttuurialueita syntyi muuallekin kuin rannikolle. Näistä tärkein oli Hämeen alue, jolla oli keskeinen merkitys myös Pohjois-Kymenlaakson kehityksessä.

Itäisen Suomenlahden pohjoisrannikon löydöttömyys pronssikauden lopun ja keskiajan välisenä, noin puolentoista vuosituhannen pituisena ajanjaksona, oli yksi maamme rautakauden tutkimuksen pysyviä ongelmia. Muutamat hiidenkiukaita matalammalla sijaitsevat röykkiöhaudat viittasivat tosin kulttuurikehityksen jatkuvuuteen rautakaudelle.

Kun maakuntamuseon röykkiöhautaprojekti käynnistyi vuonna 1990, osoittivat sen tulokset pian, että rautakautisten löytöjen puuttuminen Kaakkois-Suomen rannikolta johtui yksinkertaisesti tutkimusten puuttumisesta. Pyhtään Strukankallioitten roomalaiselle rautakaudelle ajoittuvan laajan röykkiöhautakalmiston löytyminen ja tutkiminen viittasi siihen, että Kymijoen toiseksi läntisimmän haaran suualueelle on kehittynyt heti rautakauden alussa kiinteää asutusta edustava yhteisö. Kaksi kaivauksissa löytynyttä silmäsolkea ajoittuvat aivan ajanlaskun alkuun, vanhemmalle roomalaisajalle. Strukan avoin arkkuhauta, joka on meillä ainoa laatuaan, saattaa olla virolaisen kauppamiehen leposija. Yhdestä Strukan haudasta löytynyt sirpin kärki viittaa konkreettisesti maanviljelyn harjoittamiseen. Hauta ajoittuu kultafoliohelmen puolikkaan perusteella 200-luvulle, nuoremmalle roomalaisajalle.

Ruotsinpyhtään Koirankallion esihistoriallinen asuinpaikka, joka sijaitsee Kymijoen läntisimmän suuhaaran varrella, muodostaa linkin kivikauden kautta varhaiselle pronssikaudelle. Siitä löytyneet pronssiesineitten valinmuotin palaset ilmentävät metallurgian alkua Kymenlaaksossa. Koirankallion löydöt viittaavat asutuksen jatkuvuuteen ja se voi muodostaa siten Strukan varhaisrautakautisen asutuksen pohjan.

Haminan Kuorsalon ja Västärin röykkiöhaudat edustavat puolestaan rautakauden loppua, viikinkiaikaa. Kuorsalon hauta sijoittuu radiohiiliajoituksen perusteella viikinkiajan keskivaiheille, 800-900-lukujen taitteeseen. Västärin ajoitus jää hieman epäselväksi. Koska myös se sijaitsee samalla korkeudella kuin Kuorsalon hauta, on sekin syytä ajoittaa samalle aikatasolle. Västärin haudasta löytynyt ruotsalaistyyppisen luukamman katkelma, joka on voitu tehdä Birkan työpajoissa, viittaa siihen mahdollisuuteen, että kyseessä olisi skandinaavisen merenkulkijan hauta. Virolahden Lapurin laivahylky näyttää ajoittuvan ennemminkin keskiajan alkuun, 1300-luvulle kuin viikinkiajalle, mutta sen rakenne viittaa jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Pohjois-Kymenlaaksossa on tunnettu vanhastaan viikinkiajalle ja ehkä ristiretkiajan alkuun ajoittuvia kalmistoja Kymijoen varresta Iitissä. Kananojan kalmistossa tehtiin vuonna 1890 ensimmäinen rautakauteen kohdistunut kaivaustutkimus Kymenlaaksossa, jonka jälkeen seurasikin sadan vuoden tauko ennen maakuntamuseon röykkiöhautaprojektia.

1976 löytyi Pohjois-Kymenlaakson merkittävin ja parhaiten säilynyt viikinkiaikainen kalmisto Jaalan Pukkisaaresta. Se edustaa länsisuomalaista röykkiötöntä polttokalmistoa, jossa maan pintakerroksiin on kätketty jossain muualla poltettujen vainajien luita ja roviolla olleita esineitä. Maakuntamuseon kaivauksissa vuosina 1995-97 kävi ilmi, että kalmiston esineistö on lähes yksinomaan läntistä, hämäläistyyppistä ja se viittaa laajoihin, ilmeisesti Birkan kautta toimineisiin, Välimeren alueelle saakka ulottuneisiin kauppayhteyksiin. Pukkisaaren erittäin rikas ja merkittävä esineistö muodostuu pääosin kotimaista tekoa olevista pronssikoruista. Aseissa on ulkomaisia piirteitä, kuten E-tyypin keihäänkärjessä, jonka varsiputki on tauseerattu takomalla hopealankaa karhennettuun rautapintaan. Ase on skandinaavinen tuontitavara. Kaukaisimmat löydöt ovat kaksi iranilaisen hopearahan katkelmaa.

Pukkisaaren kalmiston olemassaolo selittyy hyvin pitkälle sillä, että Huhdasjärvi kuuluu erittäin pitkään, Hämeen Savoon ja Karjalaan yhdistäneeseen vesireittiin. Niinpä Pukkisaaren itäsuomalaista alkuperää olevat soikeat kupurasoljet edustavat kyseisen tyypin läntisintä esiintymispaikka maassamme. Sama rinnakkaisuus ilmenee myös Pukkisaaren eteläpäässä sijaitsevan asuinpaikan löytöaineistossa. Siinä erottuu sekä myöhäisneoliittista välivyöhykkeen keramiikkaa että itäsuomalaista Pöljän tyypin asbestikeramiikaa. Molemmat keramiikkatyypit ovat työntyneet tällä kohden tuntuvasti normaalia levintärajaansa pitemmälle toistensa alueille. Tässäkin, kuten niin monessa muussa kulttuuri-ilmiössä, heijastuu Kymenlaakson rooli kulttuurien saumakohtana ja sekoittuma-alueena. Historialliseen aikaan siirryttäessä lähteet vaikenevat, mutta elämä jatkuu.